Pelastus

Onko kuolemanjälkeistä elämää? Jos on, niin mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Nämäkin kuuluvat maailmanhistorian kysytyimpiin kysymyksiin. Kysymys on pelastuksesta, tai sen mahdollisuudesta ihmisen kuoltua. Onko edessä kuolemanjälkeinen elämä, ja jos on, niin minkälainen? Vai joutuuko ihminen tai sielu kiirastuleen, helvettiin tai kadotukseen, ja jos joutuu, niin miksi? Vai päätyykö ihminen ylipäätään muualle kuin hautaan, jos sinnekään?

Allekirjoitan omassa pelastuskäsityksessäni luterilaisen uskon perustan, Martti Lutherin kritiikin alun perin oman aikansa hurskauselämää kohtaan. Kritiikki kohdistui katolisen kirkon messu-uhrioppiin, aneisiin ja pyhimysten palvontaan.

Luther painotti, että ihminen pelastuu, kun hän uskoo, ei omien tekojensa perusteella.

Mitä tulee ihmisen tekemisiin kokonaisuutena, näen asian omassa pelastuskäsityksessäni osittain eri tavoin kuin Luther. Pelastukseen tarvitaan sekä uskoa että oikeaa tietoa. Oikeaa tietoa tarvitaan, jotta sielu pystyy toteuttamaan omaa tehtäväänsä maan päällä. Jos sielu ei saa tehtäväänsä valmiiksi ja ei täydellisty, se palaa takaisin maan päälle, eli jälleensyntyy. Kun siis uskoon yhdistyy tieto sielun omasta tehtävästä ja sen toteuttaminen, ei sielu enää palaa maan päälle, vaan jää pysyvästi Valoon.

Luther ei kuitenkaan ydinsanomassaan ottanut kantaa oikeaan tietoon ja muihin gnostilaisiin teemoihin, vaan kritisoi uhrien, aneiden ja lakihenkisyyden asemaa oman aikakautensa kristillisen kirkon pelastuskäsityksessä.

Luther korosti, että Jumalan armo saadaan "yksin armosta ilman lain tekoja".

- Kyllä. Kristinuskon lakia ei ihmisen pidä itseään orjuuttamalla toteuttaa.

Lain toteuttaminen on uskon seuraus, ei päin vastoin.

Lutherin mukaan pelastus annetaan ihmiselle puhtaasti armosta.

- Kyllä, allekirjoitan tämän pelastuskäsityksessäni siitä näkökulmasta, että ilman Jumalan johdatusta ei pelastusta voi omin avuin "tuottaa".

Lutherin mukaan armon antaja on Jumala, ja ihminen tarvitsee pelastuksen vastaanottamiseen vain uskonsa, joka tarrautuu Jumalan lupaukseen armosta. Jumalan ja ihmisen väliin ei saa tulla mikään meidän tekomme, vaan yksin Kristus.

Omassa hengellisyydessäni Jumalan ja ihmisen väliin ei tule jumalasuhteen kannalta haitallisessa mielessä mikään tietty teko, vaan yhdessä Jeesuksen kanssa jumalallinen sielu on välittäjänä jumalasuhteessamme. Jumalasuhteessa eläessämme jumalallinen sielu välittää meille tiedon siitä, mitä meidän tulee tehdä nimenomaan omassa elämässämme, mikä on tehtävämme elämässä. On ennen kaikkea opittava tuntemaan itsensä. Syvimmiltään itsensä tunteminen on samalla Jumalan tuntemista, vaikka kokonaisvaltaista tietoa Jumalasta ei voikaan saavuttaa. Tehtävän toteuttaminen on elämistä, mikä sisältää tekoja. Näin ajateltuna teot ovat yhtä ratkaiseva osa pelastusta kuin usko. Molempia tarvitaan.

On siis itse asiassa synti olla elämättä oman sielunsa totuuden mukaista elämää. Se mieltyy synniksi myös ja juuri siksi, että jos ihminen ei elä sielunsa totuuden mukaista elämää, tehtävä ei etene, eikä sielu pelastu.

”..Sillä mikään ei ole niin surullista kuin elämätön elämä.”

Synti on siis pelastumisen este myös hengellisyyteni ”gnostilaisen osan” kannalta. Jälleen korostan myös, että käytännön hengellisyydessäni kristinusko ja gnostilaisuus elävät viime kädessä saumattomasti yhdessä.

Hengellisyydessäni kristinusko edustaa Jeesuksen antamaa erityistä ilmoitusta ihmiskunnalle. Jeesus ja hänen myötään usko auttaa elämään myös lain mukaan oikein, ilman sen orjallista noudattamista. Gnostilaisuus edustaa hengellisyydessäni henkilökohtaista ilmoitusta yksilölle. Jotta sielu pelastuu, ihmisen tulee elää sekä erityisen että henkilökohtaisen ilmoituksen mukaan.

Kristinuskon teeskentelijöitä on ollut aina, mutta henkilökohtaista ilmoitusta ei voi elää näennäisesti, ulkokohtaisesti ”näyttelemällä”. Henkilökohtaisen ilmoituksen antamaa tietoa sielun totuudesta, yksilön omasta tehtävästä ei voi tietää muuten kuin aidossa jumalasuhteessa. Aidossa jumalasuhteessa ihminen tietää myös, että teeskentely on turhaa. Jos tunnistaa tehtävänsä, tietää turhiksi sen teeskentely-yritykset.

Teeskentely on turhaa funktionaalisesta näkökulmasta: se ei johda mihinkään.

Teeskentely on turhaa myös motivaation näkökulmasta: se on tyhjänpäiväistä.

Ihminen ei voi teeskennellä omaa todellista tehtäväänsä, sen sijaan ulkoisten vaikuttimien ja sisäisen löytämättömyyden aikaansaama epätotuudessa eläminen on yleistä. Ihmisen tavoitteen voikin nähdä olevan tuleminen parhaaksi mahdolliseksi itseksi.

Toinen keskeinen ero kristilliseen pelastuskäsitykseen on omassa pelastuskäsityksessäni se, että omassa hengellisyydessäni ei ole tuonpuoleista helvettiä. Jälleensyntymisessä ei ole siinä mielessä kyse rangaistuksesta, ainakaan pahimmasta mahdollisesta, koska sielu saa "uuden mahdollisuuden". Maanpäällinen elämä saattaa kuitenkin pahimmillaan olla helvetillistä. Siinä on silloin helvettiä kerrakseen.

Usko kääntää kelkan. Usko katkaisee sielullisen kärsimyksen ja lopettaa mahdollisen helvetin, ainakin sisäisen. Uskoontulo on aina mahdollista, ja koska se katkaisee hengellisen kurimuksen, on se suurin mahdollinen lahja ihmiselle. Uskossa ihminen on muuttanut asumaan Jumalan valtakuntaan maan päällä. Kun ihminen saa myös oikeaa tietoa sielunsa tehtävästä ja elää sen mukaisesti, voi kyseisen sielun yhteystietoihin muuttaa pysyväksi osoitteeksi Jumalan valtakunnan.

Oikeaa tietoa voi saada ilman uskoakin, mutta uskossa oikea tieto tulee pelastavaksi tiedoksi. Jos tehtävä maan päällä ei tule valmiiksi ja sielu ei täydellisty, seuraa vielä ainakin yksi reissu tänne takaisin. Pelastus on periaatteessa aina mahdollinen, ja riittävän pitkällä aikavälillä vääjäämätön. Jumala tietää, milloin sielu on valmis jäämään lopullisesti Valon maailmaan.

Sielun täydellistymistä ei pidä nähdä siten, että ihmisen pitäisi elää täydellisesti. Se on mahdotonta. Epätäydellisessä maailmassa ei ylipäätään ole pysyviä täydellisiä rakenteita, ja ihmiselämä ei tee tässä poikkeusta.

Siinä mielessä sana ”pelastus” ei ole aivan täsmällinen, koska hengellisyydessäni ei lopullista pelastumattomuutta ole. Pelastus kuitenkin lopettaa jälleensyntymisen kiertokulun ja siten myös kärsimyksen. Pelastus on siis pelastumista kärsimyksestä, jota on vain maan päällä. Kärsimys kuuluu vain epätäydelliseen maailmaan, joten vain maanpäällisessä elämässä voi kärsiä. Kärsimyksen voi nähdä kiertokulussa aina potentiaaliseksi, koska maan päällä kärsimyksen mahdollisuus on suuri. Ilman uskoa vähintäänkin sielullinen kärsimys aktualisoituu ennemmin tai myöhemmin.

Maan päällä on myös muita kärsimyksen lajeja, kuten ruumiillinen ja psyykkinen kärsimys. Myös kärsimyksen määrä ja voimakkuus vaihtelevat paljon, ja aina kärsimys ei tietenkään ole sananmukaisesti helvetillistä. Jos halutaan nähdä asia helvettikäsityksen kannalta, on kuitenkin kaikki kärsimys seurausta sielun pelastumattomuudesta. Näin ajateltuna, pelastumalla välttyy helvetiltä.

Helvetti siis on jo täällä, samoin kuin Jumalan valtakunta. Jumalan valtakunnan osalta vallitsee ”läpinäkyvyys”; tuonpuoleinen on viime kädessä sama kuin tämänpuoleinen. Helvetin osalta tilanne on toinen, koska tuonpuoleista helvettiä ei ole. Se, mikä ei ole maanpäällistä, on kokonaisuudessaan Jumalan valtakuntaa. Jumalan valtakunta on täydellinen, ja siellä ei ole kärsimystä. Näin helvettikin on vain maanpäällinen. Samalla helvetti ei ole sielulle lopullinen paikka, Jumalan valtakunta sen sijaan on sielun lopullinen päämäärä.

Kristinuskossa uskova pääsee taivaaseen eli pelastuu helvetiltä. Omassa hengellisyydessäni on yhteys kristilliseen helvettikäsitykseen sikäli, että maanpäällinen elämä pohjustaa lähtökohtia siihen, mitä tapahtuu sen jälkeen. "Niität mitä kylvät."

Tässä pitää olla tarkkana: jos ihminen kärsii ilman omaa syytään, hänen ei pidä syyttää siitä itseään. Jos syynä kärsimykseen on sielun aiempi tai aiemmat elämät, se ei ole sen ihmisen vika, johon sielu tulevassa elämässä syntyy. Ihmisen saattaa myös olla vaikeaa tai mahdotonta tietää, mikä kärsimys johtuu milloinkin mistäkin, joten selkein ja paras vaihtoehto on elää Jumalan tahdon mukaan ja olla spekuloimatta liiaksi omaa kohtaloa.

Jos Jumala kutsuu, kannattaa aina vastata myöntävästi. Se on samalla paras ja loppujen lopuksi ainoa tie parempaan. Ja, kaikelle on joka tapauksessa tarkoituksensa Jumalan suuressa suunnitelmassa. Jumala voi myös käyttää koettua kärsimystä rakennusaineena tulevaan hyvään. (Jumala ei oman käsitykseni mukaan ole vielä kyennyt poistamaan kaikkea pahaa, linkki kirjoitukseen Paha.)

Tietyllä tapaa kristinuskon ”kerrasta poikki -systeemi” on armollisempi kuin oma pelastuskäsitykseni. Jos tämä olisi kerralla tässä, vain yhdellä elämällä, ja siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, ei olisi kuitenkaan (itselleni) täyttä varmuutta, niin se olisi ikään kuin paineettomampaa. Kunhan uskoo, se riittää, pelastuksen kannalta ei olisi loppujen lopuksi muuta väliä mitä täällä tapahtuu. Riittää, kun usko riittää.

Asian kääntöpuoli on: motivoiko tuo riittävästi? Usko ja hengellisyys sinänsä eivät tarvitse muuta motivaattoria kuin itsensä, mutta entä pelastus? Tuonpuoleisesta helvetistä meille ei ole kertojia, maanpäällisestä kärsimyksestä todistajia on loputtomiin. Varmaa on se, että maan päällä on kärsimystä, muusta ei varmuutta ole. Ajatus päätymisestä tänne uudelleen, sisältäen mahdollisuuden kärsimyksestä, motivoikin kummasti pyrkimään hoitaa homma kuntoon kerralla. Motivoi siis enemmän pelätä helvettiä maan päällä kuin epämääräistä tuonpuoleista helvettiä.

Sielun tehtävä periytyy seuraavaan elämään, usko ei. Jokaisella kierroksella on siten tultava uskoon erikseen; aiemman elämän usko ”ei ole voimassa” seuraavassa elämässä. Mistä voin tietää, että sieluni seuraava kantaja tulisi uskoon seuraavassa elämässä ja välttäisi sielullisen kärsimyksen? En mistään. Miksi se en olisi minä, joka toteuttaa sieluni tehtävän valmiiksi? Tämänkin analyysin pohjalta on hengellinen motivaatio kunnossa.

Kukaan ei varmuudella tiedä, miten ”pelastusmekanismi” loppujen lopuksi menee. Oleellisinta onkin se, mitä voi tehdä, eli keskittyä hengellisyyteen sinänsä ja uskoa sen johtavan hyvään sen sijaan, että keskittyisi liikaa arvailemaan, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.

Jos uskoo pelastukseen, on hyvä olla silti jokin käsitys siitä, millä tavalla pelastuu. Kiintopiste palvelee ajattelun kohdentamista. Tarvitseeko pelastuksen mennä jokaisella jonkin yleisen mallin mukaan? Jos usko ja hengellisyys ovat viime kädessä subjektiivisia, niin entä jos pelastuskin on? Kristitty pelastuu kristinuskon opein, gnostilainen gnostilaisin opein, joku jollain muulla tavalla. Kun ihminen löytää oman hengellisyytensä, löytää hän myös oman käsityksensä pelastuksesta, jos hänen hengellisyytensa ylipäätään sisältää pelastuskäsityksen. Solipsistisen näkemyksen mukaan Jumala on olemassa, jos Jumalaan uskoo. Samaa voi analogisesti soveltaa pelastukseen.

Edellä kirjoitin, että ”niität mitä kylvät”. Omassa pelastuskäsityksessäni tämä koskee yksilön lisäksi koko ihmiskuntaa. Useissa tunnetuissa uskonnoissa tuijotetaan voittopuolisesti yksilön pelastusta. Kysymykset asetetaan usein: ”Kuka pelastuu?”, ”Pelastunko minä?” Tämä saattaa osaltaan kuvastaa yksilökeskeistä elämänkatsomusta, joka on ollut vallalla erityisesti länsimaissa. Kuitenkin kuten yksilötkin, myös koko ihmiskunta "niittää mitä kylvää". (Käsittelen aihetta myös sivulla Jumalan valtakunta). Kehitys lähtee yksilöistä, mutta tähtäin on kollektiivinen, eli maailman pelastuminen. Huomiota tulisikin kohdistaa yksilöistä myös kohti kollektiivista pelastusta. Vastuu on kaikkien.

Entä jos todella pitkällä aikavälillä ihmiskunnan pelastusta sanelisivat samat lainalaisuudet kuin yksilön pelastusta: seuraa uusi kierros, jos homma ei valmistu? ”Niittäjä” olisi yksilötasolla sielu, kollektiivisella tasolla ihmiskunta. Ihmisyksilö olisi molemmissa ”kylväjä”. Onko kylväminen pelkistettynä "hengellisyyden kylvämistä", ja sen ollessa niukkaa olisi niittäminen uusi kierros maan päällä? Onko yksinkertaisuudessaan maailmankaikkeuden luonne hengellisesti keskeneräisen aineksen alttiutta päätyä kärsimykseen, niin yksilön kuin kokonaisuudenkin kannalta?

Lyhyt vastaukseni: on. Hengellisyyden aikaansaama suojaus vapauttaa kierron fataliikasta. Se luo pohjan vapautumisen kannalta ratkaisevalle hengellisyydelle. Ihmisen haasteena on ilman itsekeskeistymistä ymmärtää, että hän on mukana rakentamassa kokonaisuutta omalla panoksellaan, josta hänellä itsellään on ensisijainen vastuu.

"Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi."