Kahden kohtalon teoria

Useimpina öinä en näe unia, tai sitten en niitä enää vähänkään jälkeenpäin muista. Joskus unen muistaa herättyä, kirkkaastikin. Osa kirkkaista unista kummallisella tavalla toistuu myöhemmin, aina samanlaisina. Mistä unet sitten syntyvätkin, se jokin on tavattoman huolellinen toistaessaan samaa unta yhä uudestaan. Jos katson vaikkapa elokuvan kerran, muistan seuraavalla kerralla samaa elokuvaa nähdessäni nähneeni kyseisen elokuvan, tai ainakin osan siitä. Sen sijaan samaa unta uudelleen nähdessäni en unessa muista nähneeni sitä aiemmin, sellainen vaikutelma niistä ainakin jää. Unessa tuo uudelleen toistuva uni on aina uusi, ja varmastikin siksi niin vaikuttava - unen tapahtumat ja loppuratkaisu ovat yhä uudelleen hämärän peitossa. Vasta herättyäni ymmärrän nähneeni jälleen saman unen. Tämä on hämmentävää siihen tiedostamiseen nähden, mihin olemme tottuneet valveilla ollessa. Kerran koetun asian tai tapahtuman seuraukset, "loppuratkaisut" ovat tiedossa. Unien maailma onkin erikoinen, kuin toinen todellisuus. Se voi tarjota myös arvokasta ajateltavaa, myös suoraan tietoa ja viisautta valveilla saavutettavissa olevaan todellisuuteen.

Hyvin harvat sellaisista unista näen vain kerran, jotka ovat herättyäni kirkkaina mielessäni, muistan ne jälkeen päinkin, ja joissa on sellaista sanomaa, että niistä on ammennettavissa selkeästi hyödynnettävissä olevaa ainesta valvemaailman todellisuuteen. Talvella 2022 näin tuollaisen unen. Muistikuvani unesta alkavat sillä, että unessa minulle koruttoman yksiselitteisesti ilmoitettiin, että minut tullaan ampumaan sinä päivänä kello 12. En muista ilmoittajaa, se oli jollain tapaa persoonaton ilmoitus. En ottanut ilmoitusta vakavasti. Ajattelin, että eihän tuollaista tapahdu.

Kello kulki eteenpäin. Unen kontekstissa ajankohdan täytyi olla aamupäivä. Olin jonkinlaisen urheilukentän katsomossa, puisilla penkeillä. Kellon alkaessa lähestyä puoltapäivää ilmestyi lähistölle mies, joka katsoi minua. Mielikuvani on, että hänellä oli lierihattu päässään. Kasvonpiirteitä en muista, tai niitä ei ehkä edes ollut. Huomasin, että miehellä on ase, se oli revolveri tai pistooli. Unissa on kokemusmaailma poikkeuksellinen; saattaa kokea tuntemuksia ja kokemuksia, jotka ovat valvemaailmalle vieraita, mutta unessa hyvin tuttuja, asiaankuuluvia, jopa ikään kuin itsestään selviä. Tuossa kohtaa unta aloin kokea vahvistuvaa vääjäämättömyyden tunnetta. Aloin sekä tiedollisella tasolla että kokemustasolla ottaa aiemmin saamani ilmoituksen vakavasti.

Juuri ennen kahtatoista tiesin, että nyt on tosi kyseessä. Lähdin juoksemaan. Mies lähti juoksemaan perässäni, ase kädessään. Päädyimme juoksemaan peräkkäin kaarretta, se saattoi olla yleisurheilukentän kaarre tai jäljitellä sitä - unissa ei usein päde tavanomainen logiikka. Tiesin, että kello on juuri tulossa kaksitoista. Juostessani mietin kuumeisesti, mitä tehdä. Vaikka elin unen todellisuutta, koin silloin tutun tunteen, jonka niin usein olen kokenut tilanteissa joissa keinot ovat alkaneet loppua. Ihan arkisissakin pulmissa olen alkanut jo ehdollistua siihen, että pulmatilanteen kokiessani minulle tulee ajatus: "Rukoile". Se on kehoite itselleni, oppineena siihen että tilanteissa joissa tuntuu tulevan seinä vastaan, joissa tuntuu että en selviä omin voimin, voin aina pyytää apua. Tuolla hetkellä unessa asemiestä pakoon juostessani muistin siis rukoilemisen. En muista, mitä rukoilin, tai rukoilinko edes mitään tiettyä. Joka tapauksessa rukous liittyi tuohon kiperään tilanteeseen. Sitten uni päättyi.

Valvemaailman näkökulmasta uni päättyi siihen kun heräsin, unimaailman todellisuudessa se päättyi tilanteeseen, jossa olimme juoksemassa asemiehen kanssa kaarretta peräkkäin. Laukausta ei kuulunut. En muista kuolleeni unessa, niin erikoiselta kuin tuo sanallisesti ilmaistuna kuulostaakin.

Olisiko uni vielä jatkunut jos en olisi herännyt, vai olisiko se joka tapauksessa päättynyt tuohon? Pitikö unen päättyä juuri tuohon, sisältyykö siihen sen ydinsanoma? Mietin myös, miksi juoksin tiiviisti kaarretta pitkin, ikään kuin muita mahdollisuuksia ei olisi ollut.

Kristillisessä perinteessä on jo kutakuinkin tuhannen vuoden ajan tunnettu käsitys, jonka mukaan ihmisellä on kaksi kohtaloa. Toinen kohtalo toteutuu, kun ihminen elää Jumalan yhteydessä. Toinen kohtalo toteutuu kun ihminen elää ilman Jumalaa. Jumalayhteyden keskeinen asia, ilmentymä ja aktivoija on uskovan ihmisen rukous. Tuossa "paremmassa kohtalossa" ihminen elää siten kuin Jumala haluaa hänen elävän. Tuolloin hän myös saa elämältä sen, mitä Jumala haluaa hänelle. Vastaavasti, huonommassa kohtalossa ihminen elää parempaan kohtaloon verrattuna "huonomman" elämän. "Huonomman elämän" mittari ei tarvitse olla ensisijaisesti sosiaalis-moraalinen, johon sana "huono" voi myös viitata, vaan kyse on siitä mitä ihminen saa elämältä, kuinka hän eksistentialistisesti kokee elämänsä. Yksi konkreettinen mittari on kärsimys, joka on sisäinen kokemus. Kun mietitään parempaa kohtaloa, sen sisäisiä tunnusmerkkejä ovat kärsimyksen kohtuullisuuden tai jopa poissaolon ohella tietynlainen vakauden ja luottamuksen tunne, riippumatta siitä, mitä elämässä ja ympärillä kulloinkin tapahtuu.

Havahduttavaa on, että molemmat kohtalot ovat deterministisiä, ennalta määrättyjä. Kulkeepa ihminen kumpaa polkua hyvänsä, ovat tuon polun askelmerkit kirjoitettu maailmankaikkeuden ikuiseen elämänpolkujen karttaan. Mietitäänpä vielä näkemääni unta. Juoksin kuin automaationa radan kaarretta, se tuntui ainoalta luonnolliselta mahdollisuudelta, vaikka olisin voinut juosta minne tahansa, tehdä harhautusliikkeitä, ja niin edelleen. Mutta ei, juoksin kuin naulittuna juoksurataa pitkin. Rukoiluun saakka kuljinkin huonompaa kohtaloani, jonka ennalta määräytyneisyyttä ja tietynlaista väärien valintojen monotonisuutta kaarrejuoksu kuvaa. Vaikka kaikki kohtalot ovat ennalta määrättyjä, niin huonommassa kohtalossa ihminen tyypillisesti saattaa kokea olevansa sattuman, onnen tai vain omien valintojensa armoilla. Sekä aktuaalisten elämäntapahtumien että kokemusmaailmojen ero kohtaloiden välillä on ratkaisevan suuri.

Huonommassa kohtalossaan ihminen voi kokea olevansa kuin ajopuu.

Käsitys kahdesta kohtalosta havainnollistaa eräänlaisella rautalankamallilla sitä, että ihmisellä on mahdollisuus kaiken aikaa tehdä valintaa huonomman ja paremman kohtalon välillä. Valinnan ilmentymä ja samalla aktiivinen teko on rukous. Rukous voi kohdistua tiettyyn asiaan tai olla yleisluontoisempi. Se voi olla sanoitettua tai sanatonta. Se voi olla tietoista, tiedostettua tai tiedostamatonta. Oleellisinta on pyytää apua, pyrkiä yhteyteen korkeamman kanssa. Ihanteellisinta on, jos elämme jatkuvassa rukouksen tilassa.

Ihanteellista on, jos elämme jatkuvassa rukouksen tilassa. Miksi siis emme tekisi niin?

Maailmankaikkeuden energian lakien mukaisesti teemme siis jatkuvasti valintaa kahden kohtalon välillä. Tästä syystä kohtalon sanelemia mahdollisia polkuja onkin lukematon määrä, koska valinta on jatkuvaa. Aina on uusi suunta mahdollinen, aina voi siirtyä eri polulle. Elämää voikin ajatella suunnistusratana, jossa ihminen pyrkii, tai hänen kannattaa pyrkiä löytämään hänelle tarkoitetut rastit, nimenomaan paremmassa, tai parhaassa kohtalossa tarkoitetut rastit, ajallaan. Erilaisia polkuja, reittejä edetä on loputtomiin, koska voimme joka hetki vaikuttaa siihen mikä suunta meille valikoituu; suunnan määrää hengellisyytemme. Kirjaudumme jatkuvasti, eli ajan kuluessa yhä uudelleen ja uudelleen sille maailmankaikkeuden energian tasolle, joka vastaa omaa energiatasoamme. Jokaisen polku on yksilöllinen, sen määräävät karma ja omaan sielunpuoliskoon, ihmiselliseen kaksoseen kuuluvat kyvyt, lahjat ja ominaisuudet. Armollista on, että toisin kuin nyky-yhteiskunta meille viestii, elämässä ei ole kysymys toisia vastaan kilpailemisesta, vaan jokainen käy kilvoitustaan omalla suunistusradallaan, jonka poluista valikoituu siis kulloisellakin ajanhetkellä paras sen mukaan, kuinka lähellä Jumalaa ihminen elää. Jos elämässä on kyse minkäänlaisesta kilpailusta, niin se on yhden kilpailijan suunnistuskilpailu, jossa on määrä löytää oikeat rastit ajallaan, silloin kun niiden aika on. Siten nopeuskilpailu se ei ole.

Elämä on suunnistuskilpailu, jossa on yksi kilpailija.

Miksi ajallaan, ja mitä ovat oikeat rastit? Siksi, koska mitä paremmin toteutamme oman elämämme korkeampaa suunnitelmaa, mitä paremmin löydämme juuri meille tarkoitetut, ympäristöön, aikakauteen ja niiden tapahtumiin sidoksissa olevat tärkeimmät rastit, joista muodostuu elämäntehtävämme, sitä korkeammaksi tulee hengellinen energiamme. Sitä lähempänä sielumme energia on silloin Valon maailman energiatasoa, Valon maailman, jonne sielumme on määrätty joskus jääväksi. Milloin se tapahtuu, siihen voimme aktiivisella hengellisyydellämme vaikuttaa. Kiire sinne ei sinänsä tarvitse olla, mutta oman kärsimyksemme vähentämistäkin tärkeämpi tehtävämme on kehittää maailmaa, johon kehittymiseen jokaisen meistä elämäntehtävä on sidottu. Elämän tarkoitus on elää itseä suuremmille päämäärille.