Etsi
Hengellinen ekologia
- Janne Joutsenjoki
- 19.8.2024
- 4 min käytetty lukemiseen
Päivitetty: 14.3.
Tultaessa aina viime vuosiin saakka olin usein ihmetellyt, miksi saan mielihyvää siitä, että tavarat käytetään loppuun, niitä hankitaan mahdollisimman vähän, niitä voidaan hankkia käytettynä ja käyttää ilman häiritseviä ajatuksia siitä että hankittu ei olekaan uutta. Olen viehättynyt nähdessäni vanhoja autoja, joista näkyy että niistä on otettu irti kaikki kilometrit ja vuodet. Nehän on ajettu loppuun! Mökillä pidän mielelläni samoja vanhoja toissa vuosikymmeneltä peräisin olevia lenkkareita, alkuperäistarkoituksessaan juoksukenkinä jo edesmenneitä, kunhan ne pysyvät kasassa ja eivät ole jaloille epäterveellisiä. Miksi heittäisin pois käyttökelpoista? Saan mielihyvää siitä, että luovutan käytetyn esineen jonkun toisen käyttöön, tai hankin itselleni sellaisen, jos sen tarvitsen.
Esimerkkinä, ruosteisen esineen näkeminen merkitsee samoja asioita, vaikka aina ei olekaan kyse esineen loppuunkäyttämisestä. Ne kuitenkin luovat mielleyhtymän, että jokin, joka on joskus valmistettu, johon on käytetty erilaisia resursseja, niin työtä, energiaa kuin materiaa, hyödynnetään kokonaan ja sen jälkeen hyödynnettynä jätteenä palautetaan takaisin luonnonvarojen kiertokulkuun.
Tiedollisella tasolla on edellä mainituissa kyse kestävästä kehityksestä, jonka periaatteiden mukaisesti on määrä toteutua ekologinen elämäntapa niin yksilöillä kuin muillakin toimijoilla. Hiljattain opiskelin aiheesta kurssin, ja aloin aiempaa syvällisemmin oivaltaa yksilön valintojen suhdetta ekologisiin kysymyksiin. Huomioni herätti omakohtaisesti se, että olen monilta osin elänyt kestävän kehityksen suuntaisesti jopa aina, joitain nuoruusajan ohimeneviä kuluttamisvimmoja lukuun ottamatta. Elämistäni on aina leimannut se, että saan enemmän nautintoa kuluttamattomuudesta kuin kuluttamisesta. Sen, mikä on välttämätöntä kuluttaa, hankin mieluiten hyvänä käytettynä. Heikon käytetyn hankkiminen ei ole järkevää, koska sellainen täytyy oletettavasti nopeammin korvata seuraavalla, jonka hankintaprosessiin käytetyt resurssit ovat pois jostain muusta. Heikko käytetty onkin siis jo aika sortata raaka-aineiksi ja energiaksi. Kaikkea ei voi hankkia kierrätettynä, mutta keskeistä on kuitenkin aina se, että kaiken kuluttamisen tulee olla perusteltua ja noudatella kestävän kehityksen periaatteita.
Syöminen, juominen..liikunta, marjojen ja sienien poimiminen..samaan kategoriaan kuuluvia asioita on muitakin, nyt lisään jatkoksi kuluttamisen optimoinnin. Näitä yhdistää se, että ihminen saa, tai hänen on mahdollista saada näistä nautintoa, ja mikä keskeistä, nämä kaikki ovat elämää palvelevaa toimintaa. Ensin mainitut ovat suoraan yksilön elämää palvelevia, ja samalla ne ovat myös maapalloa palvelevia; olisihan se ollut ja olisi merkittävää, jos ihminen ei kokisi nautintoa vaikkapa syömisestä ja siitä, että on ravittu. Kuluttamisen optimointi on suoremmin sidoksissa kollektiivisiin elämää palveleviin asioihin, kiteytettynä ekologiseen elämäntapaan, joka tukee maapallon säilymistä.
Mistä kumpuaa nautinto kuluttamisen optimoinnista? Mistä "tiedän", tai jokin minussa tietää tämän elintavan merkityksen ja palkitsee minut siitä? Ajatteluni mukaan ihmisellinen kaksonen, ihmisessä oleva sielun osa, sisältää yksilöllisen aineksen ja kollektiivisen aineksen. Molemmilla on "muisti". Kollektiivisessa aineksessa oleva muisti käsittää perustavaa laatua olevan tiedon ihmisestä, maailmasta ja näiden suhteesta. Koska tuo aines on ollut aina, se sisältää alkuperäisen vision elämän ja maapallon tarkoituksesta ja tulevaisuudesta. Sielussaan tuon vision ymmärtävä elää luonnostaan ekologisesti, koska kestävän kehityksen käsittämä ekologinen ajattelu ja toiminta ovat perusolemukseltaan ja perustehtävältään elämää palvelevia ja säilyttäviä ja sisältävät optimistisen vision tulevaisuudesta. Elämä maapallolla kehittyy, ja kehitys edellyttää elämää palvelevaa toimintaa. Elämää palvelevaa toimintaa motivoivat järki ja viisaus, sekä fysiologisella tasolla yksinkertaisuudessaan mielihyvä, nautinto. Luonto palkitsee ihmisen, kun ihminen elää ja toimii luonnon hyväksi.
Sielussa oleva aines tietää mitkä asiat, tekemiset, mikä toiminta on sellaista, joka palvelee sitä suurta kokonaisuutta jonka on määrä kehittyä. Tätä on myös hengellinen ekologia, jonka arkielämässä esiin kumpuava ilmentymä on kuluttamisen optimointi. Näissä ajatuksissa voi havaita myös evoluutiopsykologisen näkökulman. Se on linjassa hengellisyyteen, nämä ovat ristiriidattomia lähestymiskulmia samaan asiaytimeen. Ristiriidattomuus noudattelee postmodernismia: tieteelliset tulokset ja hengelliset viisaudet voivat olla yhtä tosia.
Lähes 2000 vuotta sitten eläneen Theodotoksen ajatelmaan pohjautuvissa kysymyksissä voi nähdä kiteytyvän avainkysymykset myös ihmisellisen kaksosen sisältämän kollektiivisen aineksen sisältöön. (Kollaasi etenee vasemmalta oikealle, ylhäältä alas.)
Kuluttamisen optimoinnilla on yhteys myös talouteen, niin yksilölliseen kuin kollektiiviseen. Tähänkin liittyy pitkä omakohtainen historia itselläni. "Meillä on rahaa päällä", muistan sanoneeni toisille lapsille ala-asteen ensimmäisen luokan välitunnilla. Tuo ajatus ei saanut muilta kovin kummoista vastaanottoa. Lähinnä sitä pidettiin typeränä ja puisevana, ymmärrettävästikin, vaikka miten selitin, että vaatteet jotka olivat päällämme, oli niitä ostettaessa vaihdettu rahaan. Näiden koulumuistojeni ydin on, että ymmärsin jo tuolloin 7-vuotiaana, toki hyvin yksioikoisella tavalla, nykyisen rahaan perustuvan talousjärjestelmän perusidean. Tämä ei itsessään ole kummallista, mutta oleellista on, että ajatteluni monet perusteemat eivät ole muuttuneet mihinkään. Ne ovat olleet minulla aina, sisäsyntyisen kaltaisesti. Myöhemmin tämä sinänsä yksinkertainen ymmärrys on jalostunut muotoon: Keskeistä ei ole raha, vaan se, mitä vielä nykymuotoisessa rahaan perustuvassa talousjärjestelmässä rahalla saamme: hyödykkeitä, joista todellisuudessa vain pientä osaa tarvitsemme.
Oma kysymyksensä on, kuinka paljon yksilön tarvitsee omistaa viime kädessä mitään. Kuinka pitkälle riittää, että hänellä on asiaankuuluvalla sopimuksella oikeus käyttää tarvitsemiaan hyödykkeitä, ilman että hän omistaa niitä? Tämä on enemmän tulevaisuutta kuin nykypäivää, mutta voi toteutuessaan avata pääsyn maailmaan, jossa ihminen on vapaa materiasta siltä osin, että hänen ei tarvitse omistaa sitä. Omistamisen vähenemisen myötä ihmisellä vapautuu tilaa eksistentialistisesti, kun sidokset materiaan muuttuvat, vähenevät tai poistuvat kokonaan. Tuota tilaa voi myös aiempaa enemmän käyttää immateriaalisiin asioihin, joita ei tarvitse, tai joita ei edes voi omistaa. Esimerkkejä ovat pyyteetön toisten auttaminen, ystävyys ja rakkaus. Niitä ei voi omistaa eikä edes ostaa. Tässä mielessä, todellinen vapaus alkaa siitä mihin omistaminen päättyy.
Ihminen on sitä rikkaampi, mitä vähemmän hän omistaa.
