Kaikille kansoille, ei jokaiselle ihmiselle

Osassa kristinuskon historiaa käsitteleviä teoksia voi kohdata mielenkiintoisia esimerkkejä kristinuskon maailmanvalloituksen menestystarinan maalailusta, esimerkkinä lausahdus: ”Kristinusko tuli, näki ja voitti.” Viitataan siihen, että synnyttyään pari tuhatta vuotta sitten, kristinusko pian ”menestyi kilpailevia uskontoja paremmin” ja osoittautui ”oikeaoppiseksi”. Se ilmaisi omistavansa totuuden, minkä varjolla se saattoi leimata toisia vääräoppisiksi ja ryhtyä toimiin muiden saattamiseksi oikeaan totuuteen. Se omaksui käsityksen, että muita uskontoja tunnustavat olivat pakanoita, jotka eivät olleet vielä löytäneet oikeaa uskoa. Sama päti uskonnottomiin sillä deterministisellä lähtöasetelmalla, että myös jokaisen uskonnottoman tavoitetila oli olla nimenomaan kristitty. Kristinusko oli ikään kuin perusasetus, josta poikkeavalla oli asetukset pielessä.

Totuuden omistamisessa ei ole sinällään mitään vikaa, sillä totuuden omistaja omistaa mittaamattoman arvokkaan aarteen. Olennaista on, että tuo totuus todella on totuus omistajalleen. Myös oman totuuden kertominen toisille on hyvin suositeltavaa, koska sitä kautta aarre on mahdollista jakaa niiden kanssa, jotka sen haluavat jakaa. Sen sijaan pulmia voi syntyä, jos vaatii toistenkin hyväksyvän ja omaksuvan tuon tietyn totuuden. Aarretta ei pidä pyrkiä jakamaan väkisin, eikä ylenkatsoa tai moittia heitä, joiden aarre on erilainen kuin oma, tai joilla ei ole aarretta.

Jos lukijan mieleen on hiipinyt sensuuntaista käsitystä, että kritisoisin kristinuskoa, korjaan sen nyt. :) En kritisoi kristinuskoa, nimenomaan sen ydinsanomaa, vaan arvioin kristinuskoon liittyviä ilmiöitä pohdintojeni alustukseksi ja tueksi. Kristinusko on soveltuva tarkastelukohde uskonnollisuudesta, koska se on Suomessa tuttu valtauskonto. Kristinusko myös sisältyy omaan hengellisyyteeni ja soveltuu kirjoituksissani tarkastelukohteeksi hyvin myös siksi. On helpointa tarkastella asioita sellaisen aineksen läpi, johon on erityinen näppituntuma. On joka tapauksessa huomattava, että kirjoituksissa käyttämäni näkökulma ei juurikaan nosta esiin kristinuskon aikaansaamia todella suuren mittaluokan myönteisiä vaikutuksia, jotka ovat maailmanhistoriassa sivuuttamattomia.

Kristinuskon historia sisältää hengellisen ytimen ohella moninaisen kirjon muun muassa poliittisia ja yhteiskunnallisia vaikuttimia. Tämä koskee nimenomaan välittömästi Jeesusta seuranneen alkukirkon jälkeistä kristinuskoa, joka alkoi yhä enemmän institutionalisoitua. Se kohtasi maallisen maailman haasteet. Instituutioihin kuuluu tyypillisesti muun muassa valtarakenteita ja rahoituskysymyksiä. Ihmisen ottama ja itselleen asettama valta toisiin ihmisiin nähden on näyttäytynyt kristinuskon historiassa muun muassa ristiretkinä, uskoon ”pakottamisena” ja ”käännyttämisenä”. Tämä kaikki on tehty uskonnon nimissä. Ne pohjautuvat hyvään, uskonnollisesti terveeseen asiaan, evankelioimiseen. Kun seulotaan pintaa syvemmältä, kuultaa kuitenkin pohjimmiltaan kaikissa noissa ilmiöissä ihmisen pienuus. Yksi ajattelun avartumisen mahdollisuuksia tarjoava ajatusleikki onkin pohtia, mitä Jeesus olisi ajatellut kristinuskon vaiheista hänen jälkeensä.

Uskonnollisia perusteluja edellä kuvatulle toiminnalle on etsitty luonnollisestikin myös Raamatusta. Esimerkiksi yhtenä raamatullisena perusteluna on käytetty Matteuksen evankeliumin 24. luvun jaetta 14, joka kuuluu: ”Ja tämä valtakunnan evankeliumi pitää saarnattaman kaikessa maailmassa, todistukseksi kaikille kansoille; ja sitten tulee loppu.” Niin, kaikille kansoille vai jokaiselle ihmiselle?

Uuden Testamentin kreikankielisessä alkutekstissä sanat ”kaikille kansoille” ovat muodossa ”πᾶσιν τοῖς ἔθνεσιν”. Sanan ”ἔθνεσιν” perusmuoto on ”έθνος”, joka tarkoittaa kansaa. Sanalle ”ihminen” on olemassa eri sana, ”ἀνθρώπος”. Jos raamatullisia perusteita nyt siis halutaan etsiä, niin oikeuttaako tämä ajattelemaan, että kristinuskon tulee sellaisenaan olla jokaisen ihmisen uskonto, että jokaisen sielun tulee pelastua kristinuskon kautta?

Ei oikeuta, koska raamatunkohdassa kehoitetaan saarnaamaan kristinuskoa kaikille kansoille. Raamatunkohta ei sisällä vaatimusta, että jokaisen ihmisen, jokaisen yksilön tulisi omaksua uskonnokseen kristinusko. Siksi tämän raamatunkohdan käyttäminen keppihevosena jo muutenkin negatiivissävyiseen toimintaan, kuten vaikkapa käännyttämiseen, on uskonnon vääristelyä. Mistä käännyttäjä voi tietää, onko kristinuskon tarkoitus tavoittaa juuri se sielu, jonka kantajaa käännyttäjä yrittää aivopestä? Signaaleja tuohon tietoon voi olla tarjolla, kun ihmisen kohtaa, mutta jos käännyttäjän asenne on ”kaikille samaa, ei jokaiselle jotakin”, tulevat signaalit helposti sivuutetuiksi. Tapauksissa, joissa vesi on ollut kannettua, on sen ollutkin hankalaa pysyä kaivossa.

Palataanpa lausahdukseen ”Kristinusko tuli, näki ja voitti.” Kristinusko oli länsimaisessa uskonnollisuudessa ”voittaja”, joka oli kirjoittava myös historian. Mutta mitä voittaminen hengellisissä yhteyksissä oikeastaan on? Käsitykseni pohjautuu siihen, että jokaisella sielulla on oma ”alkukotinsa” maailmankaikkeuden hengellisessä rakenteessa. Tästä johtuen jokaisella ihmisellä on sielunsa myötä maailmankaikkeuteen sisäänrakennettuna myös oma tapansa lähestyä sielunsa alkukotia. Asiaa voi kuvata (ehkä hiukan naiivillakin) havainnollistuksella:

On suunnaton taivaankaari, jossa on oma paikkansa jokaiselle sielulle. Kutakin paikkaa vastaa siis tietty sielu, ja kutakin sielua tietty paikka, ja sielun päämäärä on palata omalle paikalleen. Omalle paikalle palataan maan päältä hengellistä tietä, sellainenhan päämääräkin on.

Hengellinen tie on kullekin ihmiselle ominainen, henkilökohtainen. Tie käsittää päämäärän ja suunnitelman sielun palaamiselle omalle paikalleen. Hengellistä tietä pitkin lähestytään korkeampaa voimaa myös ylipäätään. Sielu ja sen paikka Valon maailmassa ovat siis ainutlaatuisia, yksilöllisiä. Siksi myös jokaisen ihmisen, jokaisen sielunkantajan tapa lähestyä oman sielunsa sijaa Valon maailmassa on ainutlaatuinen, eikä häneltä pidä muuta vaatia. Eri ihmisten hengelliset tiet ovatkin myös tästä syystä erilaisia, vaikka niissä usein onkin paljon samaa.

Valon maailmassa ei ole aikaa kuten maan päällä on, siksi myös sielun paikka Valossa on ajattomissa olosuhteissa. Se on ollut aina ja on aina oleva. Ihmisen hengellinen tie kulminoituu sielun pääsemiseen Valoon, omalle paikalleen. Näin myös jokaisen ihmisen hengellinen tie on jo valmiina olemassa. Se on ajattomuudessa, ikuisuudessa, ja kyse on sen löytämisestä. Ihmisen päämäärä on löytää hengellinen tiensä, ja tehtävä sen jälkeen on elää sen mukaisesti. Hengellisen tien eläminen samaistuu tapaan uskoa, uskontoon.

Mielestäni jokin uskonto voittaa silloin, kun ihminen löytää ja omaksuu oman hengellisen tiensä, oman uskontonsa. Silloin uskonto on siinä ominaisuudessa, jossa sen kuuluu olla. Silloin uskonto voittaa, jos halutaan ajatella asiaa voittamisen näkökulmasta.

Ei ole perusteita sulkea pois sitä, että joillain ihmisillä ei olisi hengellistä tietä lainkaan, siis ylipäätäänkään löydettävissä. Itse uskon, että ihmisellä on sielu, mutta onko jokaisella ihmisellä? Nimittäin, jos jonkun ihmisen totuus ei käsitä korkeampaa voimaa ja sielun olemassaoloa lainkaan, se voi olla hänen totuutensa, jos se on hänelle aidosti totta. Silloin ei ole kyse siitä, että hän ei ole löytänyt omaa hengellistä tietään, vaan siitä, että hänen totuuteensa ei sisälly käsitystä korkeammasta voimasta ja sielun olemassaolosta. Mutta onko totuudessa loppujen lopuksi aina kysymys korkeamman voiman läsnäolosta, vaikka totuuden omistaja ei sitä itse tunnistaisi tai tunnustaisi? Sisältyykö todelliseen totuuteen aina ihmistä suurempi aspekti?

Tästä ja edellisestä kirjoituksestani muotoutuikin alustusta aiheelle, jota käsittelen seuraavassa kirjoituksessa.