Muutoksen tuulet

Silmäys historiaan osoittaa, että uskonnot ovat vähitellen muovautuneet ajan kuluessa. Uusia on syntynyt, vanhoja hiipunut, olemassaolevat hioutuneet, jakautuneet, eriytyneet eri koulukuntiin ja opillisiin suuntauksiin. Historia vaikuttaa tässäkin asiassa toistavan itseään, muutos on ollut ainoa pysyvä olotila.

”Historiallinen tieto ei ole tae tulevasta”, sanotaan. Ei olekaan, mutta monissa asioissa yllättävän vahva pohja ennusteelle (engl. ”forecast”) se on. Jos ei halua huijata itseään, voi nähdä, että maailmanhistoriassa monet asiat toistuvat, toisinaan jopa varsin säännöllisin väliajoin.

Ajan saatossa jalansijaa saaneet uskonnot ovat tyypillisesti päätyneet vastaamaan sisällöltään erityisesti niihin kysymyksiin, jotka ovat askarruttaneet ihmisiä kyseisten uskontojen syntyaikoina. Tämän ohella uskonnoissa on lähes poikkeuksetta myös aineksia, jotka ovat askarruttaneet ja koskettaneet ihmistä aikakaudesta riippumatta. Yksinkertainen perusesimerkki tästä on kysymys korkeamman voiman olemassaolosta ja sen suhteesta ihmiseen.

Uskontojen sisällöllisen aineksen suhde aikaan ja kunkin uskonnon asema aikaan ovat kaksi eri asiaa. Uskonnon "kohde", uskonnon ydin, mielletään yleensä ajattomaksi. Sen sijaan uskonnollinen kehys, jossa sisältö tarjotaan ihmiselle, on lähtökohtaisesti ajallista. Yksinkertaistettuna, tietty uskonto edustaa kyseisen uskonnon piirissä elävien ihmisten käsitystä esimerkiksi korkeammasta voimasta, kun taas korkeampi voima sinänsä ei useimpien käsitysten mukaan tunne aikaa. Uskonnot itsessään edustavat ajallisuutta, koska ne ovat ihmisen käsityskyvyn piirissä oleva mahdollisuus lähestyä korkeampaa voimaa. Uskontojen sisältö ja uskontojen tavoittelema kohde, kuten korkeampi voima itsessään eivät ole inhimillisiä, eivätkä siten ajallisia. Ajallisuuteen kuuluu muutoksen aspekti, ajattomuuteen ei. Näin uskontojen ja koko uskonnollisuuden perusolemukseen kuuluu muutoksellisuus. Samalla uskontojen kohde, ydin on (yleisimmän käsityksen mukaan) ajaton ja siten muuttumaton.

Mitä tulee varsinaista jalansijaa saaneisiin uskontoihin, ovat uskontojen saamiin asemiin vaikuttaneet uskontojen varsinaisen sisällön lisäksi myös niiden oma järjestäytyneisyys, ja usein myös niiden asema poliittisessa ja yhteiskunnallisessa järjestyksessä. Esimerkiksi kristinuskon nousuun ja sen saamaan jalansijaan laajojen alueiden valtauskontona vaikutti paljon sen saama asema valtaapitävien ihmisten keskuudessa. Kristinusko myös käytti kyynerpäitään toisinaan vastoin oman oppinsa periaatteitakin ja pyrki jopa alistamaan muita uskontoja ja asettumaan niitä paremmaksi ja oikeaoppisemmaksi. Kristinusko, tai ajan myötä pikemminkin sen institutionalisoitunut muoto, kirkko, olikin ominaisuuksiltaan erinomainen asettumaan maalliseen maailmanjärjestykseen. Sen ominaisuudet ja sen käyttämät toimintamallit olivat omiaan rakentamaan kokonaisen uskonnollisen imperiumin. Oma kysymyksensä kuitenkin on, mitä tuolla saavutettiin, ja mihin kehityskulku on johtanut. Sieluista nimittäin ei oman käsitykseni mukaan voi kilpailla. Siitä toisessa kirjoituksessa lisää.

Palataanpa ajassa pari tuhatta vuotta taakse päin. Kristinusko oli syntymässä. Ajan henkeä voi kutsua hengellisemmäksi ja uskonnollisemmaksi kuin mitä se on vaikkapa varsin maallistuneeksi katsotussa nyky-Suomessa. Tuon ajan hengellisyydessä ihmistä kalvoivat erityisesti syntiin ja kuolemaan liittyvät kysymykset. Aivan keskiössä oli kysymys siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, ja mikä on ihmisen elämän ja tekojen suhde siihen.

Teema ei toki ollut uusi. Jo kauan ennen kristinuskoa syntyneissä mytologioissa ja uskonnoissa oli keskiössä käsityksiä syntistä elämää eläneen ihmisen joutumisesta kadotukseen. Oli käsityksiä ikuisesta kadotuksesta tai väliaikaisesta rangaistuksesta helvetissä, Manalassa tai Tuonelassa. Ihmisellä oli mahdollisuus välttää kadotus, ja siihen vaadittiin tiettyjen kriteerien täyttämistä, teknisesti ilmaistuna.

Kuolemaa, kuolemanjälkeistä elämää, syntiä ja niiden suhdetta koskevat kysymykset eivät toki ole poistuneet. Mutta onko noiden kysymysten painopiste siirtynyt ihmisten hengellisyydessä? Onko niiden oheen, tai jopa niitä keskeisemmiksi noussut uusia kysymyksiä? Voiko Suomenkin maallistuminen selittyä osaksi myös tällä? Ovatko ihmisten hengelliset kysymykset muovautuneet ajan saatossa niin, että meille perinteisiksi vakiintuneet valtauskonnot eivät sellaisinaan pysty enää uusiin pintaan nousseisiin kysymyksiin vastaamaan? Viittaan kirjoituksen alussa alustamaani teemaan, että maailma ja ihmisen kuva maailmasta ja ihmisestä muokkautuvat ajan saatossa, haluttiin sitä tai ei. Käsitykseni mukaan tämä liittyy myös siihen, että ihmisten hengelliset kysymykset muokkautuvat ajan myötä, vaikka niiden perusta pysyykin samana, joka yleisimmin on korkeamman voiman lähestyminen. Itse asiassa monet "uusista" kysymyksistä eivät kuitenkaan ole uusia, vaan niitä on tutkiskeltu jo kauan ennen vaikkapa kristinuskoa. Kyse onkin siitä, mitkä kysymykset ja mitkä vastaukset ovat olleet vallalla maailmanhistorian eri aikoina.

Suomessa ylivoimaisesti suurin uskonto on kauan ollut juuri kristinusko. Mietitäänpä sen ydinsanomaa. Ihminen saa syntinsä anteeksi pelkällä uskolla, ilman uhrauksia. Näin sielu pelastuu kadotukselta. Tämä on oman näkemykseni mukaan yksi ikuisista totuuksista, ja siksi ratkaisevimpia oivalluksia sisäistettäväksi niin yksilölle kuin kollektiivisesti. Samalla tämä on ollut yhä suuremmalle joukolle selvä jo parin tuhannen vuoden ajan. Se on tavoittanut valtavan määrän ihmisiä, sana todella on levinnyt. Kysymys kuuluukin: onko asia nimenomaan tullut jo selväksi, tarvitseeko tämä läksy enää huomion keskiön?

Jos aiempi läksy on jo selvä, ei ole kummakaan, jos nykyihmisen kysymykset korkeamman voiman osalta näyttäytyvät jonkin verran erilaisina kuin ennen. Eteenpäinpyrkivä oppilas janoaa päästä eteenpäin ja kasvaa. Jos synnin ja kuolemanjälkeisen elämän suhde on selvä, esiin voi nousta vaikkapa seuraavia kysymyksiä niille mahdollisille aukkopaikoille, joihin aiempi läksy ei ole ehkä riittävästi vastannut:

Kuka minä oikeastaan olen? Mikä on elämän tarkoitus? Onko kyse vain siitä, että synnymme, uskomme, ruumis kuolee, ja homma on sillä selvä? Mikä on juuri minun elämäni tarkoitus? Voinko löytää oman tieni elämässä hengellisyyden myötä? Onko jälleensyntymää? Jos on, niin mikä on tämän elämän ja mahdollisen jälleensyntymisen suhde? Mikä on maailmankaikkeuden hengellinen rakenne?

Uudet kysymykset eivät kuitenkaan tee tyhjiksi aiempia kysymyksiä ja vastauksia. Päin vastoin, uusiin kysymyksiin ei saa parhaita vastauksia ilman aiempia kysymyksiä ja vastauksia. Asiaa voisi luonnehtia esimerkillä, että korkeampi voima pitää ihmiskunnalle ikään kuin luentoa tai oppituntia, jossa kerrostuu materiaalia aiemmin käsitellyn materiaalin päälle. Taitavasti rakennetussa luennossa sen eri osat tukevat toisiaan. Tällä tavoin rakennettu luento olisi huono, jos sen jälkiosa kumoaisi alkuosan.

Erikoista, ehkä jopa kavahduttavaa? Ei välttämättä, jos todella etsitään totuutta ja viisautta. Siteeraan edesmennyttä presidenttiämme J.K. Paasikivea, joka on lausunut lähtemättömästi: ”Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku."