Surmakivi

Tämä blogini on oman arvioni mukaan tähänastisista kirjoituksistani kiistanalaisia ajatuksia omaavin. Seuraava teksti käsittelee suoraan yksilön elämää, eksistenssiä ja kuolemaa näkökulmasta, joka ei ole kulttuurissamme normi.

Suomessa on viime vuosikymmeninä tullut julkisesti esiin varsin vähän uutta mytologista aineistoa. Yksi tällainen on Bockin perheen saaga. Sillä tarkoitetaan eksentrikko Ior Bockin välittämää laajaa mytologista kokonaisuutta, joka käsittelee muun muassa muinaista Suomea, sen kulttuuria ja uskomusmaailmaa sekä Bockin suvun vaiheita. Ior Bock eli Bror Holger Bertil Svedlin (1942–2010) oli mielenkiintoinen ja myös kiisteltykin persoona, jonka esittämän saagan taustat ja alkuperä jäävät monin osin arvoitukseksi. On vaikea ajatella, että näin laaja ja omaleimainen kokonaisuus olisi syntynyt pelkästään yhden ihmisen mielikuvituksesta. Bockilla on täytynyt olla jonkinlainen yhteys siihen aineistoon, perinteeseen tai tietoon, josta saaga muodostui. Olipa kyse suvussa välittyneestä perimätiedosta, aiemmin tuntemattomasta lähdeaineistosta, intuitiivisesta tiedosta tai jostakin sellaisesta, jota voisi kutsua kanavoinniksi. Joka tapauksessa saaga on tuotoksena sinänsä vaikuttava, ja käsittää oman laajan ja omaleimaisen mytologisen maailmansa. Yle Areenassa on katsottavissa neliosainen sarja Bockin saaga, joka käsittelee Ior Bockin saagaa, sen ympärille syntynyttä liikettä sekä sen ristiriitaista historiaa ja myöhempää elämää.

"Väinämöisen mytologia" on Bockin perheen saagan esihistorialliseen aikaan sijoittuva, muinaissuomalaista kulttuuria ja mytologiaa kuvaava osa. Bockin mukaan saagaa olisi välitetty hänen perheessään suullisesti sukupolvelta toiselle jopa tuhansien vuosien ajan.

Bockin perheen saaga ja Joutsenjoki ovat hyvin erilaisia kokonaisuuksia: Bockin saaga on mytologinen kertomusperinne, kun taas Joutsenjoki rakentuu omasta metafyysisestä ajattelustaan. Bockin käsityksessä on kuitenkin teema, joka puhuttelee Joutsenjokeakin: Surmakivi. Surmakivellä Bock tarkoittaa ajatusta, jonka mukaan ihminen voisi itse päättää oman elämänsä päättymisen ajankohdasta. Hänen mytologiassaan Surmakivi eli Sukujyrkkämä liittyy kertomukseen, jonka mukaan vanhukset muinaisina aikoina menivät tai heittäytyivät jyrkänteeltä kuolemaan.

En tarkoita, että Surmakivi kuuluisi sellaisenaan Joutsenjoen käsityksiin. Otan aiheen esille siksi, että sovellettuna se puhuttelee erityisesti sielullisesta näkökulmasta. Tässä kirjoituksessa käsiteltävä ”Joutsenjoen surmakivi” ei ole sama kuin Bockin saagan Surmakivi, vaan se jalostaa samaa perusajatusta siitä, että ihminen voisi itse valita kuolinhetkensä.

Elämän keinotekoinen pitkittäminen on yhteiskunnassamme jo tunnettu ja kiistanalainen teema. Spekulatiivisesti voisi kysyä, olemmeko joskus alkaneet pitää elämän jatkumista itsessään suurempana arvona kuin sitä, mitä varten ihminen elää. Jos elämästä tulee pelkkää olemassaolon jatkamista ilman mahdollisuutta toteuttaa omaa tehtävää, kokea merkitystä tai elää ihmiselle mielekästä elämää, missä määrin pelkkä biologisen elämän jatkuminen enää palvelee ihmistä?

Entä jos kaikkein edistynein yhteiskunta ei olisikaan se, joka osaa pitää ihmisruumiin pisimpään toiminnassa, vaan se, joka osaa parhaiten suojella ihmisen koko olemassaoloa – myös hänen suhdettaan kuolemaan ja sieluun?

Filosofian ja uskontojen historiassa näihin kysymyksiin on vastattu eri tavoin. Karkeasti näkemyksiä voisi hahmottaa kolmenlaisina:

1. Elämää pidetään itsessään suojeltavana ja pyhänä.

   Joissakin moraalifilosofisissa ja uskonnollisissa näkemyksissä ihmisen elämä nähdään sellaisena arvona, jota ihminen ei voi itse vapaasti päättää lopettaa. Klassisessa kristillisessä luonnonoikeudessa elämän katsotaan olevan Jumalan lahja, eikä ihmisellä siksi ole täyttä oikeutta päättää omasta elämästään. Myös Immanuel Kantin moraalifilosofiassa oman elämän päättäminen on lähtökohtaisesti moraalisesti väärin, koska ihminen ei saa kohdella itseään pelkkänä välineenä.

   
   

2. Elämä on arvokasta, mutta sen jatkaminen ei ole kaikissa tilanteissa ehdoton velvollisuus.

   Toisenlaisen näkemyksen mukaan elämä on kyllä arvokasta, mutta sen jatkamista ei voida pitää kaikissa olosuhteissa ehdottomana velvollisuutena. Stoalaiset saattoivat pitää kuoleman valitsemista järkevänä silloin, kun ihmiselle ei enää ollut mahdollista elää hänen arvojensa mukaista elämää. David Hume puolestaan kyseenalaisti ajatuksen ehdottomasta velvollisuudesta jatkaa elämää kaikissa tilanteissa. Myös Friedrich Nietzsche tarkasteli kriittisesti vallitsevia käsityksiä elämästä, kuolemasta ja elämän arvosta.

   
   

3. Kuoleman sijaan huomio voidaan kohdistaa siihen, millaisesta tietoisuudesta teko syntyy.

   Joissakin buddhalaisissa ja jainalaisissa näkemyksissä kysymystä ei tarkastella ensisijaisesti sen kautta, onko kuoleman valitseminen itsessään oikein vai väärin. Huomio voi kohdistua esimerkiksi siihen, millaisesta tietoisuuden tilasta teko syntyy, mikä sen tarkoitus on ja millaisia seurauksia sillä on. Erityisesti jainalaisuudessa on myös tunnettuja, tarkoin rajattuja uskonnollisia käytäntöjä, joissa kuoleman lähestymiseen ja elämästä luopumiseen liittyy hengellinen ulottuvuus.

Näitä näkemyksiä ei tietenkään voi suoraan rinnastaa Joutsenjoen ajatteluun. Ne kuitenkin osoittavat, ettei kysymys elämän jatkamisen ehdottomasta velvollisuudesta ole filosofisesti yksiselitteinen. Eli myös kysymystä siitä, milloin elämää on tarkoituksenmukaista jatkaa ja milloin kuolema voidaan nähdä toisin, on pohdittu hyvin erilaisista lähtökohdista.

Voisiko elämääkin tarkastella joskus siis sen perusteella, mitä varten se on eletty ja eletään, eikä ainoastaan sen perusteella, kuinka pitkään biologinen elämä jatkuu? Säästämme vanhuuden varalle ja suunnittelemme elämää usein sillä oletuksella, että sitä on edessä vielä vuosikymmeniä. Voisiko tietoisuuden elämän rajallisuudesta ajatella vapauttavan ihmistä elämään enemmän itsensä näköistä elämää? Entä jos elämä ei eksistentiaalisessa mielessä olisikaan toistaiseksi voimassa oleva – se päättyy joskus, mutta emme tiedä milloin – vaan määräaikainen, ja ihminen voisi itse vaikuttaa tuon ajanjakson päättymiseen? Tällainen ajattelu on luonnollisesti monille vierasta, ja erityisesti läheisiä ja omia lapsia omaavalle ajatus voi tuntua vaikealta tai suorastaan väärältä. Voisi kuitenkin kysyä myös sitä, muuttaisiko kuoleman ajankohdan ennakoitavuus ihmisen ja hänen läheistensä suhdetta kuolemaan: olisiko epävarmuuden sijasta jokin tietoisuus elämän rajasta joskus omalla tavallaan vapauttavaa, vai synnyttäisikö se vain uudenlaisen tunnekuorman?

Olen aivan vast´ ikään tarkentanut Joutsenjoen ajattelua. Joutsenjoen ytimessä on alkuperäinen metafyysinen yhteys, joka on ihmisen syvin ulottuvuus. Sen tunnistamista voivat tukea niin yksilölliset kokemukset kuin erilaiset sosiaaliset ja kulttuurisetkin muodot. Näitä ei kuitenkaan määritellä tarkasti, sillä Joutsenjoen tarkoitus ei ole rajata yhtä oikeaa tapaa, vaan auttaa tunnistamaan ihmisessä jo oleva alkuperäinen metafyysinen yhteys, ja viime kädessä elää sitä, riippumatta sen tunnistamisesta. Tässä kirjoituksessa käytän alkuperäisestä metafyysisestä yhteydestä välillä lyhyesti nimitystä ”Yhteys”.

Oleellista on, että Yhteyttä koetaan ja ennen kaikkea eletään, jopa tiedostamatta. Sitä ei sellaisenaan harjoiteta kuten hengellisyyttä, mutta hengellisyys voi auttaa sen tunnistamisessa. Ihminen harjoittaa jotakin ja uskoo johonkin; Yhteys sen sijaan on meissä perustavanlaatuisesti olevaa, eräänlaista sisäänrakennettua yhteyttä. Joutsenjoen voidaan nähdä olevan Yhteyden tiedostettu ilmentymä, joka voi auttaa yhteyden löytämisessä ja vahvistamisessa.

(Lisää aiheesta sivulla Joutsenjoen ydin.)

Surmakiveä voidaan tarkastella Joutsenjoen Yhteyden kautta avautuvasta sielullisesta näkökulmasta. Joutsenjoki tarkoittaa sielun (joutsen) ja maanpäällisen elämän (joki) yhdessä olemista, eli yksinkertaistettuna ihmisen elämää. Sielun alempi puolisko, ihmisellinen kaksonen, on se, joka tulee ihmiseen syntymässä tai sen vaiheilla ja lähtee ihmisestä tämän kuollessa. Surmakiveä voi tarkastella Joutsenjoen ajattelun piirissä juuri Yhteyden kautta, vaikka Surmakivi ei kuulu Joutsenjoen käsitteistöön.

”Surmakiven” ei tapahtumana tarvitse olla juuri samalla tavoin konkreettinen kuin Bockin perheen saagassa. Joutsenjoen näkökulmassa ”Surmakivi” onkin lähinnä symbolis-eksistentiaalinen. Historiassa Sokrates ja hänen juomansa hemlokkijuoma muodostavat yhden tunnetuimmista kuoleman tietoisen kohtaamisen kuvista. Platonin Faidon-dialogissa Sokrates viettää viimeiset hetkensä keskustellen ystäviensä kanssa sielun kuolemattomuudesta. Sokrates hyväksyi hänelle langetetun kuolemantuomion ja joi hemlokkijuoman tietoisesti, pitäen kiinni käsityksestään siitä, ettei oikeaksi katsotusta elämästä tule luopua edes kuoleman edessä. Sokrates voidaan siten nähdä esimerkkinä tietoisesta kuoleman hyväksymisestä: kuolema ei näyttäydy vain tapahtumana, joka ihmiselle tehdään, vaan asiana, jonka ihminen voi kohdata tietoisesti osana omaa elämäänsä.

Jacques-Louis David: Sokratesta esittävä kuoleman kohtaus, 1787. Platonin Faidonissa Sokrates valmistautuu juomaan myrkkyä ja puhuu samalla ystäviensä kanssa sielun kuolemattomuudesta.

Tämän tarkastelun tarkoitus ei ole millään tavoin ihannoida kuolemaa ja kuolemista, vaan tarkastella elämää ja kuolemaa vallitsevien kulttuurillisten käsitysten ulkopuolelta, out of the box thinking. Termi ”itsetuhoisuus” ei myöskään ole sielullisesta näkökulmasta osuva, koska ihmisen kuolemassa sielu ei tuhoudu. Tästä näkökulmasta syvintä ”itseä” ei tuhota, vaan sille päinvastoin annetaan vapaus. Sielu katsotaan arvokkaammaksi, ikään kuin pyhemmäksi kuin keho, joka on sielun väliaikainen asuinpaikka. Keho on välttämätön, jotta sielu voi tässä maallisessa, biologisessa maailmassa elää ja toimia. Keho tuhoutuu joka tapauksessa jossain vaiheessa, sielu on olemassa siitä riippumatta. Näkökulma on siis sielullinen sekä vapaudenfilosofinen. Ihmisen tasolla tätä voisi kutsua omaehtoiseksi kuoleman valinnaksi.

Ydinkysymys on, tietääkö sielu itse parhaiten, milloin se on valmis lähtemään? Jos sielun ajatellaan tietävän tämän itse, voidaan sielun ulkopuolelta tuleva aktiivinen pyrkimys joko elämän jatkamiseen tai sen lyhentämiseen sielullisesta näkökulmasta kyseenalaistaa. Myös elämän keinotekoinen pitkittäminen voi tällöin olla sielun näkökulmasta väärin, jos sielu on jo valmis lähtemään.

Mutta mistä ihminen voisi tietää, mitä sielu itse haluaa? Yksi mahdollisuus on ylimaallinen kokemus – jokin sellainen sisäinen kokemus tai tieto, jota ei voi palauttaa pelkästään järkeilyyn tai ulkopuoliseen tietoon. Toisaalta omaa elämää voidaan tarkastella myös sen kautta, miten ihminen suhtautuu omaan sieluntehtäväänsä, yhteisöönsä ja kärsimykseen. Näiden kautta ihminen voi ehkä yrittää tunnistaa, missä suhteessa hän itse on elämäänsä ja siihen liittyvään Yhteyteen.

Jos henkilö päättää itse oman elämänsä, sitä on kulttuurissamme tyypillisesti pidetty itsekkäänä tekona, erityisesti silloin, kun hänen ajatellaan aiheuttavan kärsimystä läheisilleen. Mutta onko oikein tuomita kärsineen ihmisen ratkaisu oikopäätä itsekkääksi? Voiko ihminen, joka on elänyt pitkään vaikeassa tilanteessa, olla kuoleman hetkellä niin oman kokemuksensa keskellä, ettei hän enää kykene tarkastelemaan ratkaisuaan ensisijaisesti muiden näkökulmasta? Erityisesti tällöin voi olla ongelmallista tarkastella hänen ratkaisuaan vain siitä näkökulmasta, mitä se merkitsee muille. Toisaalta omaehtoisen kuoleman taustalla ei aina tarvitse olla ensisijaisesti kärsimys. Surmakiven kaltaisessa ajattelussa lähteminen voi liittyä myös kokemukseen siitä, että oma elämänvaihe tai tehtävä on tullut päätökseen, sekä siihen, miten ihminen näkee suhteensa yhteisöönsä.

Jos läheiset tietäisivät etukäteen paitsi henkilön aikomuksesta kuolla myös sen ajankohdasta, voisiko tieto helpottaa sitä, ettei kuolema tulisi heille täysin yllätyksenä? Vai synnyttäisikö tieto puolestaan ennakollista surua, pelkoa ja voimattomuutta?

Jos läheisiä ei kuitenkaan ole, tai yhteisö ei muutenkaan osoita kaipaavansa tai tarvitsevansa henkilöä, tilanne on toinen. Suomesta on löydetty tapauksia, joissa ihminen on ollut kuolleena asunnossaan jopa vuosia ilman, että kukaan on kaivannut häntä tai huomannut hänen poissaoloaan. Äärimmäinen esimerkki nostaa esiin vaikean kysymyksen: jos ihminen ei koe voivansa enää toteuttaa sieluntehtäväänsä, eikä hänen poissaolonsa näyttäisi vaikuttavan läheisiin tai yhteisöön, millaisia perusteita tällöin jää elämän jatkamiselle? Tai millaisia perusteita voisi tällöin olla omaehtoisen kuoleman valinnalle, jos ihminen itse kokee olevansa siihen valmis? Kuolleena asunnosta vuosien jälkeen löytynyt ihminen on äärimmäinen esimerkki, mutta se voi myös havahduttaa ajattelemaan, kuinka yksin sielu saattaa maan päällä joskus olla.

Yhteisön tehtävä ei ole päättää, milloin ihminen on tarpeeton. Sen tehtävä on tehdä mahdollisimman paljon, jotta ihminen voisi kokea olevansa tarpeellinen. Yhteisö voi rakastaa ihmistä, kannatella häntä ja tarvita häntä. Mutta se ei omista hänen elämäänsä eikä hänen sieluaan.

Joutsenjoen ajattelun peruslähtökohta on, että sielu on ihmisen olemassaolossa kehoa korkeammalla tasolla. Keho on sielun väliaikainen asuinsija. Tällöin voidaan kysyä, voisiko myös kuoleman valintaa tarkastella toisin kuin pelkästään itsekkäänä tekona sellaisessa tilanteessa, jossa ihminen itse kokee tehtävänsä tulleen päätökseen eikä hänen lähtönsä aiheuttaisi merkittävää kärsimystä muille. Jos tällaisesta lähdöstä ei synny huonoa karmaa, voisiko sielun poistuminen kehosta silloin, kun ihminen kokee olevan sen aika, toteuttaa myös elämienvälistä lähimmäisenrakkautta, jota käsittelee myös edellinen blogini Totuus ja tehtävä?

Puhdasta sielun puhetta on nautinto kuunnella, kun sielu puhuu ihmisessä ja muu on vaimentunut.

Vielä oma lukunsa ovat hyvin vanhat sielut. Esoteerisessa astrologiassa esimerkiksi syntymistä 27.–28. kuunvaiheen aikaan on joissakin tulkinnoissa liitetty kokemukseen elämänkaaren loppupuolesta, irtipäästämisestä ja siirtymisestä. Tällaisen ihmisen sielunelämässä voi olla eräänlainen ”lähtemiseen valmistautumisen” pohjavire, ei välttämättä kuoleman kaipuuna, vaan kokemuksena siitä, että tässä elämässä ollaan ikään kuin päättämässä jotakin pidempää sielullista kokonaisuutta. Joutsenjoen näkökulmasta tämä herättää kiinnostavan kysymyksen siitä, voisiko hyvin vanhan sielun suhde maanpäälliseen elämään olla jo lähtökohtaisesti erilainen kuin sellaisen sielun, jonka tehtäväksi koetaan uuden kokeminen ja rakentaminen.

Oma kysymyksensä on, onko ylipäätään joillakin sieluilla lähtökohtaisesti vaikeampaa kuin toisilla. Ei vain karmasta johtuen, vaan myös siksi, että sielun tehtävän toteuttaminen voi joillakin aikakausilla olla olennaisesti haastavampaa kuin toisilla.

”Surmakiven” tematiikka voi tarjota uusia ulottuvuuksia sille, minkä ihminen mieltää vapaudeksi ja mitä vapausasteita elämässämme on. Joutsenjoen näkökulmasta tätä voi nähdä kaksinkertaisen vapautumisen mahdollisuutena. Alkuperäisen metafyysisen yhteyden löytäminen merkitsee vapautumista aineen määrittävästä vallasta elämässä. Ihminen ei tällöin ole vain kehonsa, biologiansa tai maallisten olosuhteidensa määrittämä, vaan hänen eksistenssinsä on syvempää. Mutta jos sielun vapautta tarkastellaan pidemmälle, herää toinen kysymys: voiko ihminen olla vapaa myös aineellisen elämän jatkumisen pakosta? Jos ihminen on elänyt Yhteydessä, toteuttanut tehtäväänsä ja elänyt lähimmäisenrakkaudella, voiko myös omaehtoisen kuoleman hyväksyminen olla osa tätä vapautta? Tällöin Surmakivi ei merkitse vain vapautumista aineen vallasta elämässä. Se merkitsee myös, ulottuuko sielullinen vapaus myös ihmisen suhteeseen omaan kuolemaansa, tarvitseeko ihmisen olla elämän vankina.

Jos koko tätä kirjoitusta tarkastellaan vapauden näkökulmasta, Joutsenjoen ajattelussa vapaus saa lopulta kaksi toisiaan täydentävää merkitystä. Ensimmäinen on vapautumista aineen määrittävästä vallasta elämässä. Ihminen voi olla ruumiillinen, elää aineellisessa maailmassa ja osallistua siihen täysin, mutta samalla löytää itsestään jotakin, jota aine ei yksin selitä. Ihmisellinen kaksonen avaa yhteyden ihmisen tehtävään, kykyihin, lahjoihin ja potentiaaliin, ja yhteyden jumalalliseen kaksoseen.

"Löydä se, mikä sinussa on aineen ylittävää, ja elä sen kautta aineellisessa maailmassa."

Tällöin ihminen ei enää ole vain biologinen olento, joka sattuu olemaan olemassa, vaan olento, joka voi ymmärtää olevansa täällä jotakin varten. Hän voi olla aineessa olematta sen vanki.

Tästä seuraa toinen, paljon vaikeampi vapauden kysymys. Jos ihminen ei ole ruumiinsa vanki, merkitseekö se myös sitä, ettei hänen tarvitse ajatella biologisen elämänsä jatkumista ehdottomana päämääränä kaikissa mahdollisissa olosuhteissa? Tullaan siihen rajaan, jossa vapaus elämässä muuttuu kysymykseksi vapaudesta suhteessa elämään itseensä. Joutsenjoen ajattelussa tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kuolemasta tehtäisiin tavoite tai että elämää pidettäisiin arvottomana. Päinvastoin: juuri koska ruumis on se väline, jonka kautta sielu voi toteuttaa tehtäväänsä maailmassa, ruumiilla ja elämällä on suuri arvo. Ruumista ei halveksita, sitä ei palvota. Ruumis vapautetaan palvelemaan sielun elämää.

Elämän pituutta tärkeämmäksi voikin nousta elämän täyteys. Jos biologisen elämän tarkoituksena on mahdollistaa sielun elämä tässä maailmassa, pelkkä biologisen olemassaolon mahdollisimman pitkä jatkuminen ei vielä kerro, onko elämä toteutunut tarkoituksensa mukaisesti. Ihmisen tehtävä, hänen suhteensa yhteisöön, hänen oma antinsa ja hänen kokemansa kärsimys voivat kaikki muuttaa sitä, millaisena hän oman elämänsä ymmärtää. Näitä kysymyksiä ei voi ratkaista ulkopuolinen ihminen toisen puolesta. Yhteisö ei voi julistaa jonkun toisen elämää tarpeettomaksi tai päättyneeksi.

Tässä mielessä Joutsenjoen vapaus ei ole yksinkertaista vapautta kuolla, vaan syvemmin vapautta siitä, että ihminen määritellään pelkästään biologisen olemassaolonsa kautta. Ensimmäinen vapautuminen sanoo: ”Minä en ole ruumiini.” Toinen sanoo: ”Minun ei tarvitse olla ruumiini vanki.” Näiden väliin jää koko ihmisen olemassaolon mahdollisuus: ihminen voi jäädä maailmaan, löytää siinä paikkansa, rakastaa, luoda, palvella, kärsiä ja toteuttaa tehtäväänsä, mutta hänen olemassaolonsa arvo ei silti palaudu pelkkään hengissä pysymiseen.

Ensimmäinen vapautuminen on vapautumista aineen kahleista elämässä.

Toinen vapautuminen on vapautumista aineen kahleista elämästä.

Ja juuri tässä on näiden kahden vapautumisen ratkaiseva järjestys. Ensimmäinen vapautuminen on edellytys toisen ymmärtämiselle. Ensin ihmisen on löydettävä itsensä aineen keskeltä ja ymmärrettävä, ettei hänen olemuksensa palaudu ruumiiseen, biologiseen olemassaoloon tai aineellisen maailman hänelle asettamiin määritelmiin. Vasta tästä käsin voidaan edes esittää kysymys siitä, mikä on ihmisen suhde itse aineelliseen elämään ja sen jatkumiseen. Ilman ensimmäistä vapautumista toinen voisi helposti näyttäytyä vain elämän torjumisena tai kuoleman tavoitteluna. Ensimmäisessä vapautumisessa ihminen löytää syyn elää; vasta sen kautta hän voi ymmärtää, mitä merkitsee olla vapaa myös suhteessa elämän jatkumiseen.

Tässä on Joutsenjoen ajattelun ehkä syvin vapauskäsitys. Vapaus alkaa elämässä, ei kuolemassa. Ihminen vapautuu ensin siitä ajatuksesta, että aine määrittelisi kokonaan, kuka hän on. Vasta sen jälkeen voidaan ymmärtää kysymys siitä, millainen suhde hänellä on itse aineelliseen olemassaoloon. Ja juuri siksi kaikkein olennaisinta ei lopulta ole kysyä vain, kuinka pitkäksi elämä voidaan venyttää, vaan mitä ihminen tekee sillä vapaudella, jonka hän löytää eläessään.