Ihmisen hengellinen alkuperä ja päämäärä

Maailma tuskin on rakentunut turhaan, ellei halua uskoa sattumaan. Maailmankaikkeudelle ja elämälle on joku syy. Tuota syytä, tai syitä, ihmiset ovat kautta aikojen etsineet. Syyt liittyvät samalla ihmiseen itseensä ja ovat siten osaltaan johdattaneet ihmistä tarkastelemaan itsensä ja maailmankaikkeuden välistä suhdetta ja yhteyttä.

Käsittelin edellisessä kirjoituksessani pelastusta. Oman hengellisyyteni pelastuskäsityksessä sielu palaa maan päälle, jos se ei ole saanut tehtäväänsä maan päällä valmiiksi ja täydellistynyt. Voi kuulostaa karulta, tai sitten ei. Onko uusi kierros niin paha asia, jos se kuitenkin sisältää uuden mahdollisuuden? Jos ei pelastu, niin onko mahdollinen maallinen ja siten väliaikainen kärsimys kuitenkin parempi asia kuin ikuinen kärsimys? Jos sieluni ei pelastu, tiedän kuitenkin puitteet, mihin sieluni on menossa, tai siis palaamassa. Onko se ajatus jo turvallisempi sinänsä?

Loppujen lopuksi se ei ole minulle turvallisempi ajatus. Ja ei pidä ollakaan. Tämä liittyy laajempaan viitekehykseen, eli siihen, päästääkö luterilainen uskonto ihmisen liian helpolla hengellisyydessään. On ollut erinomaisen hyvää kehitystä, että ”hengellisyyden suorittaminen” armon saamiseksi on osattu karsia pois. Ihmisen ei tarvitse ansaita armoaan. Mutta onko homma nykymuodossaan niin helppoa, että se on tuottanut välinpitämättömyyttä uskontoa, hengellisyyttä ja jopa elämää kohtaan? Pelkäävätkö ihmiset enää tuonpuoleista helvettiä? Yksi kysymys voisi olla pohdittavaksi, mitä hengellisiä ja ajan mittaan kulttuuriin imeytyneitä laajoja yhteiskunnallisia vaikutuksia vaikkapa syntien anteeksisaamisen ja siten pelastuksen helppoudella on ollut ja on luterilaisissa ja useissa muissa kristityissä maissa.

Kristillinen pelastuskäsitys on siis tietyllä tavalla helpompi kuin omani, koska luterilaisessa kristillisyydessä usko yksin riittää, tai sen uskotaan riittävän pelastukseen. Helppous ei kuitenkaan välttämättä ole autuaaksi tekevä asia. Mielenmaiseman taivaanrantaan voi hahmottua ehkä sanoittamaton kysymys: ”Tässäkö tämä siis on?"

Tarkastellaanpa näitä kahta seikkaa, helppoutta ja vaillinaisuutta. Mikä on liian helppoa, mitä puuttuu? Vastauksia on saatavissa jo olemassa olevista uskonnollisista aineksista. Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan. Vastaukset yhdistettynä muuhun jo olemassaolevaan hengelliseen ainekseen kykenevät muodostamaan kokonaisuuden, jonka ytimessä on fokusoidumpia ja täsmällisempiä kysymyksiä ja vastauksia iankaikkisiin hengellisiin perusteemoihin. Oma hengellisyyteni on muotoutunut paljolti näistä ydinaineksista. Se on yksi vastine niihin muutostarpeisiin, joita olen edellä hahmotellut.

Muutos? Mitä ihmettä? Asiaa voi lähestyä siitä näkökulmasta, että historia toistaa yllättävänkin paljon itseään. Monissa asioissa samankaltaiset teemat toistuvat, jopa melko säännöllisin aikavälein. Näin on ollut myös hengellisyydessä ja uskonnollisuudessa, mukaan lukien kristinuskossa, joka on maailmankaikkeuden perspektiivissä hyvin nuori. Olisikin hiukan naiivia kahliutua käsitykseen, että kristinusko olisi omassa jatkumossaan ”lopullinen totuus” tästä ikuisuuteen. Siinä jatkumossa, johon vaikkapa luterilaisuus kuuluu, on muutoksia tullut aika ajoin, ja niiden myötä on historiassa menty eteenpäin. Tämä koskee erityisesti uskontojen päälinjoja. Pienemmät suunnat ja ryhmittymät pystyvät helpommin elämään jopa kokonaan muuttumattomina pitkiä aikoja, mikä on usein hyväksi ryhmien identiteeteille ja hengellisyydelle. (Tarkastelen muutosteemaa myös kirjoituksessani Muutoksen tuulet.)

Mitä on eteenpäin meneminen? On paradoksi, että eteenpäinmenemisessä on tässä tapauksessa kyse jo osittain unohtuneiden asioiden mieleenpalauttamisesta ja sitä kautta niiden ottamisesta takaisin ”opetussuunnitelman” keskiöön. Palataan sinne, mistä on alun perin tultu. Kuten edellä totesin, ovat oman hengellisyyteni peruskysymykset askarruttaneet ihmistä viime kädessä varmasti aina. Osa niistä jäi pitkäksi aikaa enemmän marginaaliin, kunnes ne ovat viime aikoina nostaneet jälleen päätään.

whooper-swan-1177075_960_720 (1)_edited_edited

beautiful-16736_960_720_edited_edited

fa953bc73a764f46b796a9428b7110ee_edited_edited

66752f_ba227ef86dfb446fbb9e4870e9c0110d-mv2_edited

66752f_e1fee7326c924746864710fde4b86be6-mv2

a53fa66666354488a46136a7bf0b27e3

66752f_7d633acdac064450b3804bf812356f97-mv2

66752f_6d6a98420ed945d09345278d34ad3817-mv2

"Meitä ei tee vapaaksi pelkkä kaste, vaan tieto siitä, keitä me olemme ja mitä meistä on tullut, missä olemme olleet tai mihin olemme joutuneet, minne olemme matkalla ja mistä meidät on vapautettu, mitä on syntymä ja mitä jälleensyntyminen." (Theodotos n. 150 jKr.)​

Hengellisyyteni pähkinänkuoressa rakentuu yllä olevasta virkkeestä. Kaste vastaa (tai kuvaa) kristinuskoa, virkkeen loppuosa on gnostilaista ainesta. Gnostilaisuus on viimeiset lähes parituhatta vuotta elellyt päältä katsoen hiljaiseloa. Historiaan pohjautuvat syyt hiljaiseloon ovat kristinuskon alkuajoilta, jolloin kristinusko otti itselleen tilaa kyynerpäitä käyttämällä ja lyttäsi yhden kilpailijansa, gnostilaisuuden, kirjaimellisesti maan alle. On suoranainen ihme, että gnostilaisuus on säilynyt olemassa meidän aikoihimme asti ”maan alla” ja saviruukkuihin kätketyissä kirjoituksissa, joita alettiin löytää viime vuosituhannen loppupuolella. Uskon, että edellisten tapojen ohella gnostilaisuus on tavalla tai toisella aina elänyt niiden ihmisten hengellisyydessä, jotka ovat saaneet ”oikeaa tietoa” suorassa jumalayhteydessä ilman, että nuo ihmiset ovat välttämättä edes tienneet tai tunnistaneet, mistä on kysymys.

Ihmeen ei kuitenkaan tarvitse olla selittämätön ihme, vaan sekin voi kuulua Jumalan suureen suunnitelmaan. Vanha Testamentti vastaa Jumalan yleistä ilmoitusta, Uusi Testamentti vastaa erityistä ilmoitusta, gnostilaisuus vastaa henkilökohtaista ilmoitusta. Muutoksen voi nähdä suuntana kollektiivisesta kohti yksilöllistä. Uskolle on asetettu ensin jalansija maailmassa, sitten on alettu siirtyä kohti henkilökohtaista ilmoitusta ihmisille. Kyse ei ole kuitenkaan päämäärien yksilöllistymisestä, vaan kollektiivisuus ja yksilöllisyys täydentävät toisiaan. On syynsä sille, että kristinusko on ollut vallalla, ja gnostilaisuus on ollut piilossa. Maailmanhistoria on tarvinnut ensin kristinuskon, sitten gnostilaisuus on alkanut nostaa enemmän päätään. Jumalan rakentamassa opetussuunitelmassa ihmiskunnalle on edetty vaiheittain. Liian paljon materiaalia ei ole tuputettu kerralla, ettei oppilaalle mene yli. Eteneminen on tahditettu myös sen mukaan, miten muu, sekulaarimpi maailmanhistoria on edennyt.

On syynsä sille, että Jeesus ilmestyi ihmiskunnalle silloin kun ilmestyi. Jeesus kuoli ristillä ihmisen syntien puolesta. Gnostilaisuudessa Jeesus on opettaja, joka johdattaa ihmisiä oikeaan tietoon. Sen ohella, että Jeesus on tullut pelastamaan ihmiset synnistä, hän siis opastaa ja avaa pääsyä henkiseen ymmärrykseen. Ihmiset elävät tietämättömyydessä, ja Jeesus on ”totuuteen johtava tieto”.

Ihmiset ovat unohtaneet hengellisen alkuperänsä, ja heidät on tehtävä siitä uudelleen tietoisiksi.

Gnostilaisuudessa monia keskeisistä Jeesuksen opetuksista sisältyy teokseen nimeltä Pistis Sophia. Jeesuksen asema teoksen päähenkilönä, "Vapahtajana" ei ole helposti käsitettävä, sillä Pistis Sophian tapahtumat ajoittuvat yhdentoista vuoden ajalle Jeesuksen ensimmäisten, ristiinnaulitsemistaan seuranneiden ilmestymistensä jälkeen, joihin Uuden Testamentin historiallinen todistus Jeesuksesta päättyy. Yksi ajatus on, että teoksessa on vanhaa synkretististä uskonnollista ja mytologista aineistoa ikään kuin ”sijoitettu” Jeesuksen puhumiksi. Toinen mahdollisuus on, että Jeesuksen sijasta ristiinnaulittiin toinen mies tai Jeesus pelastettiin ristiltä ja elvytettiin. Näin hän olisi välttynyt ristinkuolemalta ja pystyi jatkamaan toimintaansa vielä pitkään, mutta salassa pysytellen. Kolmas vaihtoehto on, että Pistis Sophia jatkaa siitä, mihin Uuden Testamentin historiallinen todistus Jeesuksesta jäi, ja teos todella käsittelee Jeesuksen ilmestyksiä.

On mahdotonta sanoa, mikä vaihtoehto edellisistä on oikea, vai onko useampi samanaikaisesti oikea, vai onko mikään. Sillä ei kuitenkaan tarvitse olla keskeistä merkitystä. Hengellisyys ei luonnollisestikaan ole vain kirjoitusten omaksumista. Kirjoitusten historiallisen alkuperän tarvitsee vielä vähemmän olla hengellisyydessä keskeisimpiä kysymyksiä. Ei vaikkapa juuri Pistis Sophiaa ole kirjoitettu huvikseen, vaan kokonaisuus on niin hyvä, seikkaperäinen, vaivaa vaatinut ja teologisesta näkökulmasta katsottuna korkeatasoinen, että kirjoitukselle täytyy olla vahva hengellinen motivaatio. On siten hengellisesti toissijainen kysymys, ovatko teoksen sisältämät asiat istutettu Jeesuksen ja opetuslasten suuhun, vai kumpuavatko ne muualta. Lukija voi ammentaa omaa hengellisyyttään tällaisesta lähteestä, on sen historiallinen alkuperä se, tuo tai tämä.

Ei siis tarvitse takertua pohtimaan vaikkapa sitä, onko gnostilaisissa teksteissä asioita laitettu Jeesuksen puhumiksi, vaan ydin ovat asiat itse. Ne ovat synkretistisesti muovautuneita. Synkretismi on vastaus itsessään; on tuskin sattumaa, että eri uskonnoissa esiintyy samankaltaisia elementtejä. Niille on perusteltua olettaa olevan yhteistä alkuperää. Tämä pätee myös kristinuskoon. Kun menee aivan lähelle, ei näe enää tarkasti. Helposti sokeudutaankin sille, että kristinuskokaan ei ole sellaisenaan tipahtanut tyhjästä. Kristinusko sisältää elementtejä ja varsin suoria vastaavuuksia myös muista uskonnoista, suorimmin juutalaisuudesta.

Gnostilaisuuden eksistentiaalisen alkuperän käsitys luopuu etsimästä gnostilaisuuden historiallisia lähteitä. Gnostilaisuuden taustana voi nähdä yleismaailmallisen ”minuuden kokemuksen”, joka heijastettiin uskonnolliseen mytologiaan. Yksi käsitys on, että gnostilaisuus ilmaisee ”mielen toista puolta”; spontaaneja, tiedostamattomia ajatuksia, joiden tukahduttamista ”oikeaoppisuus” usein vaatii kannattajiltaan. Esimerkiksi Pistis Sophia voi edustaa myös korkeamman tason yhteyttä Jeesuksen ja opetuslasten välillä Jeesuksen kuoleman jälkeen.

Mielestäni uskonto muokkautuu luonnollisemmin ruohonjuuritasolla, aivan tavallisten ihmisten parissa kuin kirkolliskokousten nuijankopautuksilla, joiden seurausta ovat muun muassa valinnat kirjoiksi Uuteen Testamenttiin. Kirkolliskokousten päätökset voivatkin vaikuttaa paljolti nimenomaan ihmisten tekemisiltä ihmisten rakentaman hierarkian ylätasolla. Se on irtaantunut ruohonjuuritasolta, joka pohjimmiltaan on hengellisyyden luonnollinen elinympäristö. Miksi yksilö siis antaisi toisten, nimenomaan sellaisten ihmisten tekemien päätösten ratkaisevasti vaikuttaa omaan hengellisyyteensä, joita ei tunne, ja jotka ovat tehneet päätöksensä omien vaikuttimiensa pohjalta kauan aikaa sitten?

Kirkolliskokousten päätöksetkin ovat joka tapauksessa Jumalan käsialaa Jumalan suuressa suunnitelmassa. Samalla Jumalan käsialaa ovat yhtä lailla vaikkapa Pistis Sophia sekä monet, monet muut kirjoitukset, sanat ja teot aina ihmisten arjessa tekemiin valintoihin ja asioihin. Uskonnot ja hengelliset suuntaukset ovat Jumalan antamia vastauksia ruohonjuuritasolla, ihmismassojen keskuudessa askarruttaneisiin ja edelleen askarruttaviin suuriin kysymyksiin. Tätä taustaa vasten on luonnollista, että uskonnot muovautuvat vähän kerrassaan sen mukaan, mitkä ruohonjuuritason kysymykset ovat kulloinkin vallalla maailmanhistoriassa. Kysymykset ovat pohjimmiltaan samoja, mutta niillä on eri aikoina eri painotus.

Kun kysymyksistä on muodostunut uskontoja, alkavat uskonnot ajan saatossa löytää toisiaan, koska niillä on sama päämäärä. Uskonnot muodostavat toisiaan täydentävän kokonaisuuden, kokonaisvaltaisen vastauksen samoihin, ihmiskunnan iäisiin kysymyksiin. Synkretistisyys on siten jatkuvaa. Onko kehityksen päämäärä ja lopputulos uskonto, jonka myötä ihmiskunta kokonaisuutena saavuttaa päätepisteensä ajallisuudessa ja ajallisuuden päätepisteen, sen, jota kutsutaan myös Jumalan valtakunnaksi?